Marian Mielestä

Eräänä päivänä, jokin aika sitten, yhtenä yksinäisenä hetkenä, minulle iski huoli. Jos kuolisin nyt, löytyisikö minun arkulleni kantajat. Kantajathan toki aina jostain löytyvät, jos ei muuten niin seurakunnan puolesta. Mutta minä haluan sellaiset kantajat, joille olen oikeasti ollut eläessäni tärkeä. Tarkoitan ihmisiä, jotka eivät kantaisi minua hautaan velvollisuudesta vaan rakkaudesta. Kun alkaa kysellä itse itselleen arkunkantajia, saattaa tietenkin saada vastaukseksi enemmän tai vähemmän suoria tiedusteluja mielenterveydestään. Silläkin uhalla otin asian puheeksi eri yhteyksissä. Yllätyin reaktioista. Kukaan ei suhtautunut asiaani naureskellen. Jokainen, jonka kanssa asiasta puhuin, ilmoittautui kantajakseni tosissaan. Mitä vakavammin asiasta keskustelin ystävieni kanssa, sitä selkeämmin näin ja tunsin, miten kaunista ja vahvaa ystävyyttä elämässäni on. Loppujen lopuksi se, että ihminen kuolee, on hyvin yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää. Sydän lakkaa lyömästä, ruumis valmistellaan, ehkä siu