Marian Mielestä

Surussa oleva ihminen kulkee kuvannollisesti kuin labyrintissä. Ulospääsyä ei tunnu löytyvän, ja elämä on harhailua umpikujasta toiseen. Suru on usein seurausta jonkin itselle tärkeän asian menettämisestä. Sellainen järkyttää omaa perusturvallisuutta niin pahasti, että se, mikä ennen tuntui päivänselvältä ja helpolta, on yhtäkkiä vaikeaa tai mahdotonta. Mitä järkyttävämpi kokemus tai mitä suurempi menetys, sitä sokkeloisempaa on. Ja juuri kun luulee näkevänsä jostain valon kajastusta, labyrintti muuttuu, ja sureva on taas jumissa. Harhailu ja ulospääsy voi kestää pitkäänkin, mutta niin vaan surunsa surreet kuitenkin putkahtelevat labyrintistä ulos yksi kerrallaan, kukin omalla ajallaan. Olen nähnyt niin tapahtuvan, ja olen tullut sieltä itsekin. Osa pääsee ulos itsekseen, osa toisten avulla. Mutta olen nähnyt myös niitä, jotka jäävät vapaaehtoisesti labyrinttiin. He kääntyvät takaisin, kun jostain alkaa kajastaa päivänvaloa. He kieltäytyvät, kun vastaan tulee joku, joka tahtoisi auttaa heidät löytämään